On kulunut viikko siitä kun talossa ei ole ollut enää kumpaakaan vanhaa herraa. Ikävä on jatkuvasti mutta elämän täytyy jatkua kaikesta surusta huolimatta. Talo tuntuu kumman tyhjältä ja hiljaiselta. Tytöt ovat olleet vähän vaisumpia kuin normaalisti mutta välillä on leikkikin maistunut. Ollaan pelattu erilaisia pelejä ja käyty pitkiä lenkkejä, jotta itse kullakin olisi muuta ajateltavaa.

Erityisesti nukkumaan meno on ollut vaikeata. Meillä oli Aatun kanssa tietyt iltarutiinit ennen nukahtamista. Aatu tuli aina kainaloon "iltapesulle". Se pesi mun silmät ja korvat ja sen jälkeen omat etutassunsa. Sitten käpertyi viereen nukkumaan. Aamuisin puolestaan Jere oli aina sohvalla ties millä mutkalla ja kun se kuuli meidän tulevan alakertaan, alkoi kuulumaan hännän paukutus sohvan selkäänojaa vasten. Tämmöiset pienet asiat muistuvat aina ensimmäisenä mieleen ja tulee todetuksi miten tärkeitä nämä rutiinit ja tietyt äänet ovat olleet.

Ruokailut ovat nyt outoja kun kenellekään ei tarvitse antaa lääkkeitä. Lääkkeitten jakoon meni aina oma aikansa. Oli kuin olisi ollut vanhainkodissa täyttämässä dosetteja. Lisäksi Aatun ruokakuppi piti aina tarkastaa syönnin jälkeen. Tämä on ollut jäänne sen pentuajoilta kun se oli pienenä poikana vähän huonosyömäinen. Siitä ei ollut kyllä Jeren taloon tulon jälkeen mitään ongelmaa...

On ollut ilahduttavaa huomata kuinka paljon meidän pojat ovat merkanneet myös muille. Haluankin kiittää KAIKKIA meitä surussamme muistaneita ja tukeneita.

Elämä siis jatkuu ja nyt toivommekin, että kevät toisi tullessaan jo vähän mukavampia uutisia ja iloisia tapahtumia.